sunnuntai, 9. elokuu 2015

vaihdan osoitetta

KATSOIN ÄSKEN TÄMÄN PÄIVÄN TILASTOA JA NÄIN, ETTÄ TÄNÄÄN TÄHÄN MENNESSÄ MINUN 'ESIÄIDIT JA PUUTARHAMARJAT'-JUTTUANI ON LUKENUT 79 KÄVIJÄÄ.

On tosi kiva, että ihmiset käyvät täällä lukemassa. Monet kirjoituksistani saattavat olla ihan vaatimattomia tekeleitä, mutta ne ovat tärkeitä minulle. Kamalan kivaa olisi, jos jotenkin kommentoisitte lukemaanne. Vaikka vain merkitsisitte käyneenne.

Tämä Vuodatus-sivusto, missä nyt olemme, on ainakin minun kohdallani ollut pitkään jotenkin epäkunnossa. Eräs lukijani lähetti minulle viestiä, että kun hän tuli lukemaan artikkeliani, tuli hänelle ensimmäiseksi esiin varoitus, että sivulla on jokin "Vakoiluohjelma". Yritin saada selvää sivuston ylläpitäjältä, mistä voisi olla kysymys, mutta en ole ainakaan vielä saanut vastausta.

Lisäksi jo pidemmän aikaa on artikkeleitten 'jakaminen' esim. Facebookiin ollut epäkunnossa.

Näistä syistä johtuen lopetan kirjoittamisen tähän sivustoon.

Minulla on toinen blogipaikka WordPressissä, minne olen silloin tällöin kirjoitellut. Siirryn nyt sinne kokonaan. Siellä sivustoni löytää nimellä  'EGO VAI ELÄMÄ'. Jatkan siellä Musiikkisanaston opiskelua.

Olette sydämellisesti tervetulleita WORDPRESSiin EGO VAI ELÄMÄän.

Maija

lauantai, 8. elokuu 2015

RESONANSSI - esiäidit ja puutarhamarjat

(Resonanssi: vastakaiku, akustinen ilmiö, joka tarkoittaa joustavien kappaleiden taipumusta alkaa värähdellä ääniaaltojen osuessa niihin.)

Opetellessani ymmärtämään resonanssia olen verrannut sitä(kin) oman elämäni asioihin. Olen jopa joutunut niin pitkälle, että olen huomannut määrätyn tyyppistä yhteneväisyyttä itseni ja noiden resonanssissa värähtelevien joustavien kappaleiden välillä. Minuun osuvina ääniaaltoina voi olla lähes mikä tahansa ja sen minkä tahansa osuminen minuun aiheuttaa useimmiten kerta kerran jälkeen saman värinän.

Soveltamisesimerkiksi otan viinimarjojen poiminnan. Mikään tässä esimerkissä ei ole dramaattista tai edes oikeastaan kertomisen arvoistakaan muuten kuin, että vuosi vuoden jälkeen ensimmäisen kerran viinimarjoja poimimaan mennessäni minun on värähdeltävä samojen asioiden, syitten ja seurausten tiimoilta. 

Kerron tilanteen faktat tulkitsematta niitä mitenkään tai paneutumatta muistikuvien tunnelmiin.

8.8.2015 klo 13 ja jotain.

kukat%20017.jpg

Varustauduin 2-kertaisiin kumikäsineisiin ja menin kiskomaan jättinokkosia marjapensaiden ympäriltä. Oli kuumaa - ainakin 20 plusastetta, joten pitkåhihaiset suojavaatteet oli hylättävä, muuten liian kuumassa sydän olisi ruvennut hytkyilemään. Oli siis uhrattava käsivarret nokkosten poltoille (ne ovat nyt kirjavat ja polttelevat voiteluista huolimatta, mutta on se huomattavasti helpompaa kuin EnsiAvussa sydänkoneessa makaaminen). Kun pari kärryllistä nokkosia oli kiskottu ja kuljetettu pihakompostiin, saattoi huomionsa kiinnittää marjojen kypsymistilanteeseen.  Ei vielä paljon kypsiä punaisia, vadelmia vain muutama kypsänä, karviais-petturitkin kovia, mutta mustista viinimarjoista jotkut olivat jo peräti liiankin pehmeitä.

viinimarja%20002.jpg

 

Ja siinä litran mitallista poimiessa taas tuli mieleen ensin Piipon mummu. Silloin 1940-luvulla jo hänellä oli viinimarjapensaita ja jopa mansikkamaakin. Muistaakseni hän sai Maamiesseuralta, Pienviljelijöiltä tai joltain vastaavalta hopealusikoita palkinnoksi puutarhatoiminnastaan. Marjamaa-alue sijaitsi aitan ja talon tuvanpuoleisen seinän kulmauksessa tuvan ikkunan edessä. (Sen marjapensasalueen kulmalla kävin pienenä joskus yöaikaan pissalla silloin, kun olimme "työkomennuksella" Piipossa eikä äiti ollut jaksanut lähteä kävelemään yöksi meidän kanssa kotiin koululle.)  Meitä lapsia oli jyrkästi kielletty koskemastakaan mansikkamaahan. Ja kai me periaatteessa noudatimmekin kieltoa. Ehkä vain minä jossain vaiheessa maistoin kiellettyjä "hedelmiä". Ja mustia viinimarjoja oli myös sen verran vähän, että niitä ei saanut mennä riipimään. Enkä niistä tykännytkään, tapasin sanoa, että ne maistuivat ihan pissalle. Mutta punaisia viinimarjoja sai syödä niin paljon kuin halusi. Ja minä ainakin söin niitä, kunnes maha tuli kipeäksi ja kielenkärkeen tuli kipeitä rakkuloita.

Nurkkalan mummulla oli 11 lasta ja miljoona lastenlasta, jotka kaikki oleilivat vaikka kuinka kauan kesäisin hänen ja ukin luona. Siellä pelattiin pihapelejä, naurettiin, saunottiin laulaen ja syötiin talon takaa niittyjen reunoilta makeita ahomansikoita. Kasvimaata marjapensaineen en ainakaan muista olleen.

Meillä koululla oli vain opettajilla marjapensaita, joihin meillä lapsilla ei ollut mitään oikeutta kajota.

Meidän äidillä ei koskaan ole missään kodissamme ollut kasvimaita tai marjapensaita. Johtuen ilmeisesti siitä, että hän oli pitkiä päiviä raskaassa työssä kuumissa keittiöissä ja työn jälkeen rahtasi puita ja vesiä, huolehti meidän syömisistämme ihan yksin. Kun olimme vähän isompia ja äidille tuli vähän helpompaa ja joskus jopa jotain vapaa-aikaakin, hän mm. liittyi Pietarsaaren näyttämön toimintaan.

Meidän famulla oli omenpuita, marjapensaita, mansikkamaita, peruna-, porkkana- ja ties mitä muita viljelyksiä. Marjoja ja omenoita sai, jopa piti syödä niin paljon kuin mahdollista. Joskus hän poimi niitä kasseihin tien varteen, että kuka tahansa sai niitä ottaa. Hän vietti varmaan suurimman osan valveillaolo ajasta keväästä syksyyn puutarhaansa hoitaen. Me olimme ansiotyössä, lapset pieniä, joten useimmiten tuntui raskaalta velvollisuudelta joka välissä mennä perunoita istuttamaan, mansikoita syömään/poimimaan, omenoita ja viinimarjoja poimimaan. Kun famu ja faffa olivat kuolleet ja me olimme myyneet heidän talonsa puutarhoineen, jäimme ilman ekologisesti viljeltyjä marjoja ja kasviksia. Kun olin ensimmäisen kerran keittänyt ostoperunoita perheelle, sanoi tarkkahajuaistinen Kristina , että "täällä tuoksuu samalle kuin kavereiden kotona, kun niiden äiti on keittänyt niille ruuaksi  perunoita".  Tuoksu tuli keinolannoitetuista perunoista.

Yksi litra mustia viinimarjoja oli poimittu. Muistot muisteltu ja väräkehdelty tältä erää.

lauantai, 1. elokuu 2015

QUASI NIENTE

Quasi niente on musiikkitermeistä minulle kaikkein omin. Tai PPP, joka on potensoitu PP. Pidän kuitenkin enemmän tästä 'quasi niente'stä, koska sitä voi soveltaa laajemmin elämän tilanteisiin.

Quasi niente tarkoittaa suoraan käännettynä 'miltei ei mitään'. Ja musiikissa se siis tarkoittaa maksimaalisen vähäistä ääntä. Potensoitu PP on yhtä kuin Äärimmäisen hiljaa.

Alanpa nyt soveltaa tätä termiä omaan elämääni, alkuun vaikka ihan sen varsinaisessa merkityksessä - äänen voimakkuudessa.

Ennenkuin minusta tuli Quasi niente-Maija, ihan elämäni alussa , olemassaoloani vallitsikin Piangendo- = Itkien-tila. Itkettyäni turhaan joitain päiviä/viikkoja kipu hellitti ja muutuin kenenkään sitä huomaamatta stereosta monoksi ja ääniä tuli tietoisuuteeni pianosti, hiljaa.

Vuosien mittaan äänet vaimenivat milloin mistäkin syystä - elämään oli tullut pianissmo-kausi. Ja nyt ollaan jo viimeistä edeltävässä vaiheessa, piano pianissimossa, quasi nientessä.

min%C3%A4%20008.jpg

Alituisesti monokorva esillä, katse lukemassa puhujan huulilta. Ja silti - quasi niente.

En siis tiedä mitään muunlaisesta olemisesta äänien suhteen. Pidän päivisin mono-korvassani kuulokojetta, joka selkeyttää kuulemiani ääniä ja jonkin verran voimistaa niitä (Meniéren taudin takia äänet eivät saa tulla liian voimakkaina, koska silloin ne aiheuttavat pahaa kiertohuimausta). Illalla riisun kojeen korvastani samallalailla kuin muutenkin riisuudun nukkumaan menoa varten. Ihana, pehmeä hiljaisuus rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Onhan se minun oikea olotilani. Enemmän ääniä tunnen tarvitsevani lähinnä vain pysytäkseni sosiaaliseen kanssakäymiseen normaalien ihmisten kanssa.

Pidän pienestä elämästä, jossa vallalla ovat aidot asiat, joita on niin vähän, että ehdin tajuta niitä. Elämäni aikana olen yrittänyt tehdä työni ja toimia siten, että jossain olisi aina joku luotettava, joka voi puolestani vaikuttaa isoihin asioihin oikeaksi kokemallani tavalla. Maija ja ääni periaatteella siis. Quasi niente - miltei ei mitään, mutta kaikki tarpeellinen mahdollisimman kauniisti.

 

Tämän kesän varsinainen juhannusmatkammekin (23.-24.6.2015) oli 'miltei ei mitään', mutta silti nautittava. Oli soveliaan lyhyt automatka, jolle siunautui ennennäkemättömän tehokas tietyö-nainen. Oli ihanaa sadetta, tunnelmallinen ravintolaillallinen, rantakävely ennenkokemattomilla lankkupoluilla sateen ja tuulen riepoessa ympärillä, kalastajakylä, luontopolku, jolla tapasin sukulaisiani ja jossa hyttyset meinasivat syödä meidät suihinsa. Kuvat kertovat enemmän kuin miljoona sanaa.

001.jpg

Saatiin lupa kuvata ja käyttää sitä.

matka%20004.jpg

matka%20011.jpgmatka%20012.jpg

Melkein perillä 1. etapissa.

matka%20013.jpgmatka%20019.jpgmatka%20020.jpg

Oma tötterö oli onni, sillä ruokapaikkaa ei löytynyt. Mutta erittäin mukava katiskatar grillaili meille makkarat ym.

matka%20021.jpg

009.jpg

matka%20029.jpgmatka%20030.jpg

Kuljimme kuin Hannu ja Kerttu luontopolulla. Evästeinä ei ollut muruja, vaan pieniä valkoista maalia kulmilleen saaneita kiviä. Hannun sateenvarjo toimi myös hyttyskarkoittimena.

002.jpg

matka%20026.jpg

Minulla ei ollutkaan kuvaa Kevätpiiposta, mutta tämä sukulainen tuli onneksi ikuistetuksi. (Kerttu = Maija o.s. Piippo).

Toisesta matkakohteestamme - Kalajoelta - minulla on vain nämä kuvat.

005.jpg003.jpg010.jpg

"Regnet det bara öser ner..."

 

 

Quasi niente, miltei ei mitään, mutta silti niin mukava muisto.

 

 

(Jos vielä oppisin käsittelemään näitä kuvia pienemmiksi ja siirtelemään niitä täällä tekstin viereen jne, niin ...)


 

lauantai, 18. heinäkuu 2015

PANTOMIIMI

"...NÄYTTÄMÖILMAISUN MYKKÄ MUOTO, JOKA PERUSTUU LIIKKEISIIN JA ILMEISIIN." Sana on kreikkaa takoittaen tarkkaan ottaen 'kaiken matkintaa'. Pantomiimi on erittäin vanhaa perua ja erittäin tärkeäksi sen sanotaan tulleen uudemman tanssitaiteen, balettipantomiimin yhteydessä.

Kuulovammaiselle minulle pantomiimin kaltainen liikehdintä ja elehdintä on arkipäivää. Onhan viittomakieli pantomiimin arkeen siirretty muoto.

Vaikka osaisi viittomakieliset aakkoset ja viitottujen sanojenkin varasto olisi hyvä, niin ilman ilmeitä ja eleitä ei  ymmärretyksi tulemisessa pitkälle potkita.

index.jpg

Kun meillä rynnitään kesken kaikkea tärkeää takavasemmalle, ei sanota että 'vessaan', vaan kasvoille pinnistetään ahdistunut ilme ja käsi viittoo p-kirjainta.

Jos ilmeettömänä heiluttaa nyrkkejä edessään yhteen, ei ehkä mene perille, että 'nyt on kiire' ilman kiireen ilmettä.

images1.jpg3.jpg

Ja niin edelleen. Viittomakieli on ilmeikästä, primitiivistä, kekseliästä. Mutta niinhän on puhuttukin kieli. On joitakin sanoja, joita melkein ei kehtaa sanoa julkisuudessa, vaikka ne ovat virallisia sanoja, niin syvältä ne tuntuvat tulevan. Itsesuojeluvaistoni kieltää minua k.o. sanoja tässä luettelemasta.

Pantomiimi, viittomakieli. Melkein kaikki ihmiset elehtivät ja ilmehtivät paljon puhuessaan, vaikka eivät itse sitä huomaakaan. Joskus on jännää puhuessaan vetää pois kaikki puhetta ilmentävät elementit ja vain istua suorassa, kädet toimettomina ja naama peruslukemilla ja havannoida kuulijoitaan. Näyttävätkö ihmettyneiltä, eivätkö jaksa seurata puhetta...?

 

tiistai, 7. heinäkuu 2015

OHNE DÄMPFER

ELÄMÄNI ILMAN SORDINOA - TAAS KERRAN

siis että miten tämä musiikillinen termi toimii minun elämässäni - että miten käy vaimentamatonta elämää elävälle allt som oftast

3.7. perjantai,

jolloin ruohikko oli - ihme ja kumma - niin kuiva, että sen saattoi leikata. Sen kimppuun minä tontin itäosassa ja aviomies läntisessä. Minä kaksi tuntia (mies 3) auringossa, lämpötilan ollessa n. 25 plussaa. Vähän heikotti. Vesisaavissa ihanasti sadevettä, jossa pulikoin itseni puhtaaksi.

Ruuaksi tupla-annos lohirisottoa ja litra mansikoita.

Kuudeksi saunaan tuttavien superihanalla mökkirannalla. Aurinko porotteli takaraivoon taukoamatta. Saunassa olin tuskin ehtinyt kokeilla akustiikan toimivuutta laulaen "Anna mulle tähtitaivas..." (niillä oli saunankatossa  spottivalot) kun mies jo potki alas lauteilta: "så att jag inte behöver köra dej till sjukhuset i natt för hjärtat."  Juotiin ja syötiin sitä, mitä saunailloissa tavataan. Join myös kuplavettä, josta kyllä tiesin mahani erityisesti loukkaantuvan, mutta ajattelin, että "kai sitä nyt edes joskus voi juoda". Ja illan päätteeksi join vielä isäntäväen mieliksi nuotiossa keitettyä pannukahvia mustana, vaikka se oli hirveän vahvaa.

Kotiintultua maha jämähti huonovointiseksi, tuskanhikeä, heikotusta. LevottomatJalat kramppasivat. Meniére rämppäsi ja humisutti sisäkorvaani kiertohuimaavasti. Päätä särki.

Ämpäri sylissä pöntöllä istuen oksensin miljoona litraa ja ripuloin toiset miljoona alas pönttöön. Olo muuttui siltä osin paremmaksi, mutta oksennuksen voimakkuus käynnisti agressiivisen värinän sydämessä.

Sairaalaan EnsiApuun. Hengitys vain lyhyitä läähätyksiä, hirveä olo. Ensin pelkäsin, että kuolen ja sitten tilanteen edetessä pelkäsin, että en kuolekaan. Tuntui, että en pysyt olemaan olemassa enää hetkeäkään.

Lääkitys. Osastolle. Rytmi kääntyi 4 tunnin kuluttua. En uskaltanut nukkua, kun pelkäsin kaiken alkavan uudestaan.

Tavallisen ihmisen silmään ei tuossa päivässä liene mitään kohtuuttomuutta. Mutta ihminen, jolla on nahkansa alla asumassa HulluKapellimestari Sinus-solmukkeessa, Migrén päässä ja Meniére sisäkorvan simpukassa, jalat hurahtaneet levottomiksi ja suolisto ärtynyt Keliakiassa ja muutenkin vain, ei voi sallia itselleen edellä mainittuja hurvitteluja.

Parin päivän päästä kotiin, minne pelko ja vieraudentunne seurasivat minua.

Nyt lähimpänä tehtävänä yrittää taas kerran rakentaa itselleen usko elämään ja arkipäivään.

Ja muistaa, että Sordino ja Dämpfer ovat tarpeen vähintäänkin yhtä paljon elämässä kuin musiikissakin.

piha%20131.jpg

 

(Sairaalasta tullessani pysähdyin poimimaan tien varresta nämä kissankellot.)