Näin jälkeenpäin muistellen ja faktoja paikalleen asetellen uskallan ajatella, että silloin oikeasti oli aamu.

Oli kuin olisi ollut yhdennukuttava sänky, jollaisia meillä ei muistaakseni ollut. Joten se oli varmaan joittenkin telineitten päälle aseteltu tilapäinen vuode. Tuo tuntuukin järkeenkäyvältä, kun muistaa, että Leena oli viikot kirkonkylällä koulukortteerissa ja vain viikonloput kotona. Toisaalta ... no olkoon miten on.

Joka tapauksessa Leena maata jurotti kasvot seinään päin kapealla sängyllä. Äiti istui sängyn reunalla hänen selkänsä takana ja puhui ja suostutteli. Niin tarkkaan kuin muistankin, miltä kaikki näytti, niin tuntuu kummalliselta, että en muista yhtään sanottua sanaa. Tästä kun on sitten vuosien varrella puhuttu kovin monesti, niin tiedän heidän kertomanaan, mitä äiti sanoi. Leenahan ei koko aikana sanonut mitään - kai.

Itse olin kauhun kangistama. 7 - 8-vuotiaanakin, jollainen silloin olin, saatoin ymmärtää, että nyt on kyseessä isot jutut. Sen ymmärsi äidin hädästä ja Leenan mykästä peräänantamattomuudesta. Minun arkipäiväinen onneni oli täysin riippuvainen siitä, että äiti näytti iloiselta ja huolettomalta ja Leena oli ylimielinen, hiukan etäinen isosisko. Nyt tajusin tilanteen olevan se, että mitä tahansa tapahtuukin, molempien tahto ei voi toteutua.

Ja niinhän siinä kävi, että Leenan tahto toteutui. Äiti ei kyennyt poistamaan Leenan mielestä hänen pelkojaan ja esteitään. Ei raskinut vanhemman oikeudella - ja velvollisuudellakin - määrätä Leenaa tekemään, niinkuin oikein olisi ollut. Näin on Leenakin aikuisena useaan kertaan sanonut, että äidin olisi pitänyt tehdä.

Mistä siis oli kysymys?

Äiti oli aina puhunut siitä, kuinka tärkeää meidän tyttöjen oli käydä koulua ja hankkia itsellemme kunnon ammatti. Äidille tuo asia oli erityisen tärkeä, koska hän itse oli jäänyt sotaleskenä kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi täysin ilman omaisuutta tai ammattia.

Ja nyt Leena oli ilmoittanut äidille, että hän ei enää mene oppikouluun.

Me asuimme pienellä kyläkoululla. Leena oli päässyt kirkonkylän oppikouluun, jonne meiltä oli parikymmentä kilometriä. Meillä ei tietenkään ollut omaa autoa, ei hevostakaan. Polkupyörällä kulkeminen ei olisi onnistunut ja linja-auto kulki iltapäivällä kirkolle ja aamupäivällä sieltä pois, joten siitä ei ollut mitään hyötyä. Leenan siis oli tarkoitus asua etäisten sukulaistemme luona viikot koulukortteerissa. - Tuossa järjestelyssä ei minun tietääkseni ollutkaan se suurin syy koulun lopettamiseen.

Noina vuosina Leena kasvoi nopeasti. Hänen ryhtinsä huononi - saattoiko se johtua siitä, että hän ei olisi halunnut erottua muita ikäisiään pitempänä. - Oltiinko hänelle uudessa koulussa sanottu jotain hänen ryhdistään vai kokiko hän, että hänellä oli muista poikkeavat vaatteet? Meillä oli kyllä aina erittäin nätit vaatteet, mutta oliko kirkonkylän neideillä erilainen "muoti"? Joka tapauksessa hän oli ilmoittanut yhdeksi syyksi sen, että hänellä ei ollut päälle sopivia vaatteita. Toinen syy oli, että koulussa oli tulossa laulukoe, johon hän ei missään tapauksessa aikonut osallistua.

Tämä taisi olla ensimmäinen iso ristiriita pienessä perheessämme.

Leena palasi omaan kouluumme ja elämä jatkui näennäisesti ennallaan. Mutta hänen elämänsä radassa oli yksi vaihde peruuttamattomasti raksahtanut toiseksi.

Ja miksi minä nyt tässä tästä kerron AAMULAULU-otsikon alla? - Siksi, että tämä on ehdottomasti ensimmäinen aamuihin todistettavasti liittyvä muisto elämässäni. Vaikka kuinka olen kaivellut muistiani, en muista yhtään heräämistä, aamiaisen syöntiä, pukeutumista, pihan yli juoksua koulutovereiden luo, syntymäpäiväaamua, en mitään.

Onko sinulla aamumuistoja varhaisesta lapsuudestasi?

(Olen taas hukannut valokuviani. Kun olen ne löytänyt, aion lisätä kuvia taloista, joissa olen asunut ja joissa olen varhaisessa lapsuudessani herännyt uusiin aamuihin.)