On tosi kiva, että ihmiset käyvät täällä lukemassa. Monet kirjoituksistani saattavat olla ihan vaatimattomia tekeleitä, mutta ne ovat tärkeitä minulle. Kamalan kivaa olisi, jos jotenkin kommentoisitte lukemaanne. Vaikka vain merkitsisitte käyneenne.

Tämä Vuodatus-sivusto, missä nyt olemme, on ainakin minun kohdallani ollut pitkään jotenkin epäkunnossa. Eräs lukijani lähetti minulle viestiä, että kun hän tuli lukemaan artikkeliani, tuli hänelle ensimmäiseksi esiin varoitus, että sivulla on jokin "Vakoiluohjelma". Yritin saada selvää sivuston ylläpitäjältä, mistä voisi olla kysymys, mutta en ole ainakaan vielä saanut vastausta.

Lisäksi jo pidemmän aikaa on artikkeleitten 'jakaminen' esim. Facebookiin ollut epäkunnossa.

Näistä syistä johtuen lopetan kirjoittamisen tähän sivustoon.

Minulla on toinen blogipaikka WordPressissä, minne olen silloin tällöin kirjoitellut. Siirryn nyt sinne kokonaan. Siellä sivustoni löytää nimellä  'EGO VAI ELÄMÄ'. Jatkan siellä Musiikkisanaston opiskelua.

Olette sydämellisesti tervetulleita WORDPRESSiin EGO VAI ELÄMÄän.

Maija

Opetellessani ymmärtämään resonanssia olen verrannut sitä(kin) oman elämäni asioihin. Olen jopa joutunut niin pitkälle, että olen huomannut määrätyn tyyppistä yhteneväisyyttä itseni ja noiden resonanssissa värähtelevien joustavien kappaleiden välillä. Minuun osuvina ääniaaltoina voi olla lähes mikä tahansa ja sen minkä tahansa osuminen minuun aiheuttaa useimmiten kerta kerran jälkeen saman värinän.

Soveltamisesimerkiksi otan viinimarjojen poiminnan. Mikään tässä esimerkissä ei ole dramaattista tai edes oikeastaan kertomisen arvoistakaan muuten kuin, että vuosi vuoden jälkeen ensimmäisen kerran viinimarjoja poimimaan mennessäni minun on värähdeltävä samojen asioiden, syitten ja seurausten tiimoilta. 

Kerron tilanteen faktat tulkitsematta niitä mitenkään tai paneutumatta muistikuvien tunnelmiin.

8.8.2015 klo 13 ja jotain.

Varustauduin 2-kertaisiin kumikäsineisiin ja menin kiskomaan jättinokkosia marjapensaiden ympäriltä. Oli kuumaa - ainakin 20 plusastetta, joten pitkåhihaiset suojavaatteet oli hylättävä, muuten liian kuumassa sydän olisi ruvennut hytkyilemään. Oli siis uhrattava käsivarret nokkosten poltoille (ne ovat nyt kirjavat ja polttelevat voiteluista huolimatta, mutta on se huomattavasti helpompaa kuin EnsiAvussa sydänkoneessa makaaminen). Kun pari kärryllistä nokkosia oli kiskottu ja kuljetettu pihakompostiin, saattoi huomionsa kiinnittää marjojen kypsymistilanteeseen.  Ei vielä paljon kypsiä punaisia, vadelmia vain muutama kypsänä, karviais-petturitkin kovia, mutta mustista viinimarjoista jotkut olivat jo peräti liiankin pehmeitä.

Ja siinä litran mitallista poimiessa taas tuli mieleen ensin Piipon mummu. Silloin 1940-luvulla jo hänellä oli viinimarjapensaita ja jopa mansikkamaakin. Muistaakseni hän sai Maamiesseuralta, Pienviljelijöiltä tai joltain vastaavalta hopealusikoita palkinnoksi puutarhatoiminnastaan. Marjamaa-alue sijaitsi aitan ja talon tuvanpuoleisen seinän kulmauksessa tuvan ikkunan edessä. (Sen marjapensasalueen kulmalla kävin pienenä joskus yöaikaan pissalla silloin, kun olimme "työkomennuksella" Piipossa eikä äiti ollut jaksanut lähteä kävelemään yöksi meidän kanssa kotiin koululle.)  Meitä lapsia oli jyrkästi kielletty koskemastakaan mansikkamaahan. Ja kai me periaatteessa noudatimmekin kieltoa. Ehkä vain minä jossain vaiheessa maistoin kiellettyjä "hedelmiä". Ja mustia viinimarjoja oli myös sen verran vähän, että niitä ei saanut mennä riipimään. Enkä niistä tykännytkään, tapasin sanoa, että ne maistuivat ihan pissalle. Mutta punaisia viinimarjoja sai syödä niin paljon kuin halusi. Ja minä ainakin söin niitä, kunnes maha tuli kipeäksi ja kielenkärkeen tuli kipeitä rakkuloita.

Nurkkalan mummulla oli 11 lasta ja miljoona lastenlasta, jotka kaikki oleilivat vaikka kuinka kauan kesäisin hänen ja ukin luona. Siellä pelattiin pihapelejä, naurettiin, saunottiin laulaen ja syötiin talon takaa niittyjen reunoilta makeita ahomansikoita. Kasvimaata marjapensaineen en ainakaan muista olleen.

Meillä koululla oli vain opettajilla marjapensaita, joihin meillä lapsilla ei ollut mitään oikeutta kajota.

Meidän äidillä ei koskaan ole missään kodissamme ollut kasvimaita tai marjapensaita. Johtuen ilmeisesti siitä, että hän oli pitkiä päiviä raskaassa työssä kuumissa keittiöissä ja työn jälkeen rahtasi puita ja vesiä, huolehti meidän syömisistämme ihan yksin. Kun olimme vähän isompia ja äidille tuli vähän helpompaa ja joskus jopa jotain vapaa-aikaakin, hän mm. liittyi Pietarsaaren näyttämön toimintaan.

Meidän famulla oli omenpuita, marjapensaita, mansikkamaita, peruna-, porkkana- ja ties mitä muita viljelyksiä. Marjoja ja omenoita sai, jopa piti syödä niin paljon kuin mahdollista. Joskus hän poimi niitä kasseihin tien varteen, että kuka tahansa sai niitä ottaa. Hän vietti varmaan suurimman osan valveillaolo ajasta keväästä syksyyn puutarhaansa hoitaen. Me olimme ansiotyössä, lapset pieniä, joten useimmiten tuntui raskaalta velvollisuudelta joka välissä mennä perunoita istuttamaan, mansikoita syömään/poimimaan, omenoita ja viinimarjoja poimimaan. Kun famu ja faffa olivat kuolleet ja me olimme myyneet heidän talonsa puutarhoineen, jäimme ilman ekologisesti viljeltyjä marjoja ja kasviksia. Kun olin ensimmäisen kerran keittänyt ostoperunoita perheelle, sanoi tarkkahajuaistinen Kristina , että "täällä tuoksuu samalle kuin kavereiden kotona, kun niiden äiti on keittänyt niille ruuaksi  perunoita".  Tuoksu tuli keinolannoitetuista perunoista.

Yksi litra mustia viinimarjoja oli poimittu. Muistot muisteltu ja väräkehdelty tältä erää.

Quasi niente tarkoittaa suoraan käännettynä 'miltei ei mitään'. Ja musiikissa se siis tarkoittaa maksimaalisen vähäistä ääntä. Potensoitu PP on yhtä kuin Äärimmäisen hiljaa.

Alanpa nyt soveltaa tätä termiä omaan elämääni, alkuun vaikka ihan sen varsinaisessa merkityksessä - äänen voimakkuudessa.

Ennenkuin minusta tuli Quasi niente-Maija, ihan elämäni alussa , olemassaoloani vallitsikin Piangendo- = Itkien-tila. Itkettyäni turhaan joitain päiviä/viikkoja kipu hellitti ja muutuin kenenkään sitä huomaamatta stereosta monoksi ja ääniä tuli tietoisuuteeni pianosti, hiljaa.

Vuosien mittaan äänet vaimenivat milloin mistäkin syystä - elämään oli tullut pianissmo-kausi. Ja nyt ollaan jo viimeistä edeltävässä vaiheessa, piano pianissimossa, quasi nientessä.

Alituisesti monokorva esillä, katse lukemassa puhujan huulilta. Ja silti - quasi niente.

En siis tiedä mitään muunlaisesta olemisesta äänien suhteen. Pidän päivisin mono-korvassani kuulokojetta, joka selkeyttää kuulemiani ääniä ja jonkin verran voimistaa niitä (Meniéren taudin takia äänet eivät saa tulla liian voimakkaina, koska silloin ne aiheuttavat pahaa kiertohuimausta). Illalla riisun kojeen korvastani samallalailla kuin muutenkin riisuudun nukkumaan menoa varten. Ihana, pehmeä hiljaisuus rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Onhan se minun oikea olotilani. Enemmän ääniä tunnen tarvitsevani lähinnä vain pysytäkseni sosiaaliseen kanssakäymiseen normaalien ihmisten kanssa.

Pidän pienestä elämästä, jossa vallalla ovat aidot asiat, joita on niin vähän, että ehdin tajuta niitä. Elämäni aikana olen yrittänyt tehdä työni ja toimia siten, että jossain olisi aina joku luotettava, joka voi puolestani vaikuttaa isoihin asioihin oikeaksi kokemallani tavalla. Maija ja ääni periaatteella siis. Quasi niente - miltei ei mitään, mutta kaikki tarpeellinen mahdollisimman kauniisti.

Tämän kesän varsinainen juhannusmatkammekin (23.-24.6.2015) oli 'miltei ei mitään', mutta silti nautittava. Oli soveliaan lyhyt automatka, jolle siunautui ennennäkemättömän tehokas tietyö-nainen. Oli ihanaa sadetta, tunnelmallinen ravintolaillallinen, rantakävely ennenkokemattomilla lankkupoluilla sateen ja tuulen riepoessa ympärillä, kalastajakylä, luontopolku, jolla tapasin sukulaisiani ja jossa hyttyset meinasivat syödä meidät suihinsa. Kuvat kertovat enemmän kuin miljoona sanaa.

Saatiin lupa kuvata ja käyttää sitä.

Melkein perillä 1. etapissa.

Oma tötterö oli onni, sillä ruokapaikkaa ei löytynyt. Mutta erittäin mukava katiskatar grillaili meille makkarat ym.

Kuljimme kuin Hannu ja Kerttu luontopolulla. Evästeinä ei ollut muruja, vaan pieniä valkoista maalia kulmilleen saaneita kiviä. Hannun sateenvarjo toimi myös hyttyskarkoittimena.

Minulla ei ollutkaan kuvaa Kevätpiiposta, mutta tämä sukulainen tuli onneksi ikuistetuksi. (Kerttu = Maija o.s. Piippo).

Toisesta matkakohteestamme - Kalajoelta - minulla on vain nämä kuvat.

"Regnet det bara öser ner..."

Quasi niente, miltei ei mitään, mutta silti niin mukava muisto.

(Jos vielä oppisin käsittelemään näitä kuvia pienemmiksi ja siirtelemään niitä täällä tekstin viereen jne, niin ...)

Kuulovammaiselle minulle pantomiimin kaltainen liikehdintä ja elehdintä on arkipäivää. Onhan viittomakieli pantomiimin arkeen siirretty muoto.

Vaikka osaisi viittomakieliset aakkoset ja viitottujen sanojenkin varasto olisi hyvä, niin ilman ilmeitä ja eleitä ei  ymmärretyksi tulemisessa pitkälle potkita.

Kun meillä rynnitään kesken kaikkea tärkeää takavasemmalle, ei sanota että 'vessaan', vaan kasvoille pinnistetään ahdistunut ilme ja käsi viittoo p-kirjainta.

Jos ilmeettömänä heiluttaa nyrkkejä edessään yhteen, ei ehkä mene perille, että 'nyt on kiire' ilman kiireen ilmettä.

Ja niin edelleen. Viittomakieli on ilmeikästä, primitiivistä, kekseliästä. Mutta niinhän on puhuttukin kieli. On joitakin sanoja, joita melkein ei kehtaa sanoa julkisuudessa, vaikka ne ovat virallisia sanoja, niin syvältä ne tuntuvat tulevan. Itsesuojeluvaistoni kieltää minua k.o. sanoja tässä luettelemasta.

Pantomiimi, viittomakieli. Melkein kaikki ihmiset elehtivät ja ilmehtivät paljon puhuessaan, vaikka eivät itse sitä huomaakaan. Joskus on jännää puhuessaan vetää pois kaikki puhetta ilmentävät elementit ja vain istua suorassa, kädet toimettomina ja naama peruslukemilla ja havannoida kuulijoitaan. Näyttävätkö ihmettyneiltä, eivätkö jaksa seurata puhetta...?

siis että miten tämä musiikillinen termi toimii minun elämässäni - että miten käy vaimentamatonta elämää elävälle allt som oftast

3.7. perjantai,

jolloin ruohikko oli - ihme ja kumma - niin kuiva, että sen saattoi leikata. Sen kimppuun minä tontin itäosassa ja aviomies läntisessä. Minä kaksi tuntia (mies 3) auringossa, lämpötilan ollessa n. 25 plussaa. Vähän heikotti. Vesisaavissa ihanasti sadevettä, jossa pulikoin itseni puhtaaksi.

Ruuaksi tupla-annos lohirisottoa ja litra mansikoita.

Kuudeksi saunaan tuttavien superihanalla mökkirannalla. Aurinko porotteli takaraivoon taukoamatta. Saunassa olin tuskin ehtinyt kokeilla akustiikan toimivuutta laulaen "Anna mulle tähtitaivas..." (niillä oli saunankatossa  spottivalot) kun mies jo potki alas lauteilta: "så att jag inte behöver köra dej till sjukhuset i natt för hjärtat."  Juotiin ja syötiin sitä, mitä saunailloissa tavataan. Join myös kuplavettä, josta kyllä tiesin mahani erityisesti loukkaantuvan, mutta ajattelin, että "kai sitä nyt edes joskus voi juoda". Ja illan päätteeksi join vielä isäntäväen mieliksi nuotiossa keitettyä pannukahvia mustana, vaikka se oli hirveän vahvaa.

Kotiintultua maha jämähti huonovointiseksi, tuskanhikeä, heikotusta. LevottomatJalat kramppasivat. Meniére rämppäsi ja humisutti sisäkorvaani kiertohuimaavasti. Päätä särki.

Ämpäri sylissä pöntöllä istuen oksensin miljoona litraa ja ripuloin toiset miljoona alas pönttöön. Olo muuttui siltä osin paremmaksi, mutta oksennuksen voimakkuus käynnisti agressiivisen värinän sydämessä.

Sairaalaan EnsiApuun. Hengitys vain lyhyitä läähätyksiä, hirveä olo. Ensin pelkäsin, että kuolen ja sitten tilanteen edetessä pelkäsin, että en kuolekaan. Tuntui, että en pysyt olemaan olemassa enää hetkeäkään.

Lääkitys. Osastolle. Rytmi kääntyi 4 tunnin kuluttua. En uskaltanut nukkua, kun pelkäsin kaiken alkavan uudestaan.

Tavallisen ihmisen silmään ei tuossa päivässä liene mitään kohtuuttomuutta. Mutta ihminen, jolla on nahkansa alla asumassa HulluKapellimestari Sinus-solmukkeessa, Migrén päässä ja Meniére sisäkorvan simpukassa, jalat hurahtaneet levottomiksi ja suolisto ärtynyt Keliakiassa ja muutenkin vain, ei voi sallia itselleen edellä mainittuja hurvitteluja.

Parin päivän päästä kotiin, minne pelko ja vieraudentunne seurasivat minua.

Nyt lähimpänä tehtävänä yrittää taas kerran rakentaa itselleen usko elämään ja arkipäivään.

Ja muistaa, että Sordino ja Dämpfer ovat tarpeen vähintäänkin yhtä paljon elämässä kuin musiikissakin.

(Sairaalasta tullessani pysähdyin poimimaan tien varresta nämä kissankellot.)

Aamulla lippu salkoon hyttysten pureutuessa vielä vuodelämpimiin käsivarsiini. Sanomalehtien lukua tietäen, että moneen aamuun ei tule minkään maakunnan lehtiä aamiaispöytää kruunaamaan. Mitälie edestakaisin kävelyä huushollissa jotain etsien, jotain hukaten. Siihen asti, että oli aika aloittaa aaton lounaan valmistus. Nostin pakastimesta meille täytekakkupalaset iltäpäiväkahveille. Pesin perunoita ja porkkanoita, keitin kananmunia, asettelin sillejä esille, mansikoita ja mesimarjalikööriä jälkiruuaksi jne. Jne.

Mitä tällä kaikella on Nuottiviivaston kanssa tekemistä, voi tarkkaavainen tuntematon lukijani ajatella.

Niinpä. Nuottiviivastonhan sanotaan olevan ne viisi viivaa, jotka muodostavat nuottikirjoituksen perustan. Ja juhannusaatto toisaalta on juhannusaatto.

No. Okei. Ajattelepa vaikka itsekin. Eikö vain olekin niin, että  jos porautuu asian ytimeen ja määrittelee itselleen nuo kaksi mainittua asiaa, niin huomaa väistämättä niiden välisen yhteneväisyyden.  Juhannusaattoa voi pitää yhtenä vuoden nuottiviivana. Ja juhannusaaton lipunnosto on yksi tapojen nuottiviiva, ja tästä kaikesta kirjoittaminen on yksi minun elämäni nuottiviivoista. Ja niinpä edelleen.

Tällä Tellus-planeetalla kun kaikki on aina toistuvaa ja kertautuvaa pienestä isoon, aina-aina. Niinpä tässäkin asiassa voimme vain todeta, että me - kuten nuotitkin - tarvitsemme viivastoa, muuten suistuisimme jonnekin löytämättömiin. Emme tietäisi, minne palata, kun emme tietäisi, mistä lähdimme. Miltä viivalta ja millä etäisyydellä. Ja meistä kuuluisi kakofonisia nuotittomia ääniä kaikenaikaa viivattomina poukkoillessamma.

Kun nyt olemme ajatelleet tätä musiikillista termiä juhannusaattoon sovellettuna, niin voimme koko loppuelämämme ajan suhtautua siihen kuin hyvään ystäväämme. Ja aina sopivan tauon tullen siunata sen olemassoloa elämämme vakauttajana.

Olen omavaltaisesti alkanut käyttää 'mattinata'-sanaa siinä, missä virallisesti täytyisi sanoa 'Ohrwurm' 'korvamato'tai vielä oikeammin puhua musiikin jäämisestä soimaan päässä. Minä olen kuitenkin päättänyt skita i ja tulen käyttämään tätä kaunista aamulaulu-sanaa loppuelämäni.

Sillä onhan niin, että päässä kulloinkin riehuva musiikki aloittaa kidutuksensa heti herättyä Tai vielä kamalampaa - huomasin juuri - ehkä se remputtaa siellä ihmisen nukkuessakin. Ehkä siitä johtuu joskus aivan tajuttomat unet, mitä on pakko nähdä.

Oli miten oli, niin heti herättyäni, aamupissalla istuessani minun oli pakko alkaa toistella viime päivien ajankohtaista totuutta, että "...jos saaren minä saisin, vaikka pienenkin.... jee-jee-jee mä saaren haluan...." (Niinkuin itseasiassa haluaisinkin.)

Jee-jee-tahdissa sitten nytkähtelin aamiaisen jälkeen ruohonleikkuuhommiin. Valitsin korvilleni traktori-kuulonsuojain-radio-vempaimet ihan siksi, että saisin kuunnella uutisia kolmesta S:stä (Sipilä, Soini, Stubb). Ja että ne jutut karmeudessaan karkottaisivat korvamatoseni tiehensä. Uutisia tuli sitten aina vain noin yhden sekunnin ajan ja heti perään  jotain jumputusmusiikkia.

(Tähän väliin pitäisi oikeastaan kertoa syy, miksi suhtaannun kovin nurjamielisesti kevyeen musiikkiin. Mutta se on pitkä ja totinen juttu, joka ei sovi tähän, joten jätän sen kertomisen toiseen yhteyteen.)

"Ei, ei, ei. Mun sydän sanoo ei, ei, ei. Mä taasko saman virheen tein...Mä kaikki voimani kerään ja täydesti elän taas..." Tai jotain sinnepäin. Tuohan oli kuin minun SinusSyndromaSydämeni (tässäkin muuten kolme S:sää!) hoito-ohjeita pelokkaalle minulle.

Aloin kuunnella, mitä muita viisauksia viihdemusiikki minulle tarjoilee. - Seuraava kappale sai minut ajattelemaan hädissään pakoon juoksevia metsäneläinraukkoja: "Olet vapaa kuin metsäkauris"...toivottavasti saan sinut omaksein...jee-jee. Ei hyvä.   - Seuraavan laulun myötä jouduin pakosti ihmettelemään maamme korkeita avioerolukuja, kun kuuntelin miehen laulavan kuinka ihana hänen kumppaninsa on ja kuinka hän vakuutteli, ettei hänellä ole oikeutta eikä halua muttaa tässä mitään.

Patterit loppuivat kuulokkeistani kesken 'Besame muchoa',  jonka kyllä olisin voinut kuunnella loppuunkin. Toisaalta leikkuri-traktoristanikin loppui bensa ja kello oli niin paljon, että piti valmistautua päivän seuraavaan koitokseen. Josta enemmän ehkä ensi kerralla.

(Voi, jos kuulisin tämän päässäni huomenaamulla?)

Maaria Leinosen joulurunoa runnellen lainaan: Siellä se on, joku on sen kuullut ja ehkä sinäkin jonain päivänä, kun tekniikka on saanut kuulokojeesi linnunlaulu-taajuudelle. - Kukkuuko käki aamusta?  Vai pitääkö olla paahteinen iltapäivän hetki jossain valkorunkoisessa koivikossa ...? Olenko minä muuten kokenutkaan kunnolla valkorunkois-koivumetsää niin täydellisenä sen koitoon koommin Luupujoen koululta muuton jälkeen? - Naurettavaa, mutta pitää kysyä niiltä, joilla on lintutaajuus korvissa, että milloin he kuulevat käen kukuntaa.

"Ken nukk... ken nukk... ken nukkua voi...?" Vai että 'en nukkua vois'? Ei kun kyllä se on 'ken nukkua voi'.

No, nämä nyt ainakin.

Ja Erik, josta minulla ei ole - vielä, se virhe korjataan lähitulevaisuudessa - nukkumiskuvaa. - Kissapojat ovat varsinaisia fågelskådare, mutta reagoivatko käkeen? Sekin täytyy pistää Erikin seuraamaan seuraavan kerran, kun hän kissojen läheisyydessä kuulee käen.

"Kesä on, eläköön, tullut lehtoon ja männikköön." Vai 'männistöön'?

Aivan herkullinen tilanne muuten minulla nykyään, kun  tuttavapiiriini muutaman kuukauden sisällä tuli yksi Anneli Lehtonen (entinen luokkatoveri kylläkin, mutta silloin eriniminen ja toisaalta olemme alkaneet olla yhteydessä keskenään vasta nyt tack vare FB) ja yksi  Anneli Lehto. Tämä viimeksi mainittu on nuori ja kaunis politiikko, jota äänestin viime eduskuntavaaleissa. Sai eniten ääniä puoluessaan meidän vaalipiirissä, mutta ei päässyt sisään, koska puolueella sinällään oli niin huono kannatus.

Siis 'lehtoon ja männikköön'.

Mahdottoman aurinkoista ja vihreää - silmät eivät vielä ihan tottuneet väreihin talven jäljiltä.

Muuten kiitoksen arvoisia tällaiset aamut. Kun on ollut niitä toisenkinlaisia - varmaan kaikilla on ollut. Että on aina aamulla anivarhaiseen - johtuu varmaan siitä, että huonokuntoiset ihmiset hyvin usein kuolevat aamuyöstä - että on siis soitettu, että faffa on kuollut Vaasan sairaalassa aamuyöllä, että fammu on kuollut aamulla, vaikka vielä hetki sitten oli pyytänyt alusastiaa ja oli tarkoitus, että hänet kotiutetaan tänään. Ja että mummu on hirveän huonossa kunnossa - kuten hän itse viimeisiksi sanoikseen sanoi, kun saavuimme sairaalaan: "Nyt minä oon hirveen kippee." Ja kuoli sitten 14 tunnin kamppailun jälkeen. - Ja sitten oli se aamu, kun Matleena soitti, että "äiti on hengityskoneessa Vaasan sairaalassa, sydän oli pysähtynyt matkalla sinne ja nyt ei tiedetä, miten käy". Silloin minä täysin tositarkoituksella, vaikkakin näin jälkeenpäin ajatellen hupsusti, lähes ensimmäiseksi ajattelin äitiä ja isää siellä ToisellaPuolen ja heille lähetin viestin: "Se on Lessu nyt tulossa sinne. Pistäkää portti kiinni älkääkä päästäkö sitä sinne. Ei sen vuoro vielä oo. Tässä täytyy olla joku erehys meneillään." Eivätkä äiti ja isä päästäneet Lessua sinne, joten hänen piti virota takaisin elämään - joskin henki pihisten sanan varsinaisessa merkityksessä ajoittain.

Vessaan pitää nyt  ja sitten on tutkittava, ettei Samun mukana ole tullut yöllä punkkeja sänkyyn. Tähän mennessä tänä keväänä ollut jo 5 ryömimässä joko lakanoilla tai minun kädellä tai olkapäällä.

Se kukkuvi, oi. Ken nukkua voi? Kesä on, eläköön, tullut lehtoon ja männikköön.

Oli kuin olisi ollut yhdennukuttava sänky, jollaisia meillä ei muistaakseni ollut. Joten se oli varmaan joittenkin telineitten päälle aseteltu tilapäinen vuode. Tuo tuntuukin järkeenkäyvältä, kun muistaa, että Leena oli viikot kirkonkylällä koulukortteerissa ja vain viikonloput kotona. Toisaalta ... no olkoon miten on.

Joka tapauksessa Leena maata jurotti kasvot seinään päin kapealla sängyllä. Äiti istui sängyn reunalla hänen selkänsä takana ja puhui ja suostutteli. Niin tarkkaan kuin muistankin, miltä kaikki näytti, niin tuntuu kummalliselta, että en muista yhtään sanottua sanaa. Tästä kun on sitten vuosien varrella puhuttu kovin monesti, niin tiedän heidän kertomanaan, mitä äiti sanoi. Leenahan ei koko aikana sanonut mitään - kai.

Itse olin kauhun kangistama. 7 - 8-vuotiaanakin, jollainen silloin olin, saatoin ymmärtää, että nyt on kyseessä isot jutut. Sen ymmärsi äidin hädästä ja Leenan mykästä peräänantamattomuudesta. Minun arkipäiväinen onneni oli täysin riippuvainen siitä, että äiti näytti iloiselta ja huolettomalta ja Leena oli ylimielinen, hiukan etäinen isosisko. Nyt tajusin tilanteen olevan se, että mitä tahansa tapahtuukin, molempien tahto ei voi toteutua.

Ja niinhän siinä kävi, että Leenan tahto toteutui. Äiti ei kyennyt poistamaan Leenan mielestä hänen pelkojaan ja esteitään. Ei raskinut vanhemman oikeudella - ja velvollisuudellakin - määrätä Leenaa tekemään, niinkuin oikein olisi ollut. Näin on Leenakin aikuisena useaan kertaan sanonut, että äidin olisi pitänyt tehdä.

Mistä siis oli kysymys?

Äiti oli aina puhunut siitä, kuinka tärkeää meidän tyttöjen oli käydä koulua ja hankkia itsellemme kunnon ammatti. Äidille tuo asia oli erityisen tärkeä, koska hän itse oli jäänyt sotaleskenä kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi täysin ilman omaisuutta tai ammattia.

Ja nyt Leena oli ilmoittanut äidille, että hän ei enää mene oppikouluun.

Me asuimme pienellä kyläkoululla. Leena oli päässyt kirkonkylän oppikouluun, jonne meiltä oli parikymmentä kilometriä. Meillä ei tietenkään ollut omaa autoa, ei hevostakaan. Polkupyörällä kulkeminen ei olisi onnistunut ja linja-auto kulki iltapäivällä kirkolle ja aamupäivällä sieltä pois, joten siitä ei ollut mitään hyötyä. Leenan siis oli tarkoitus asua etäisten sukulaistemme luona viikot koulukortteerissa. - Tuossa järjestelyssä ei minun tietääkseni ollutkaan se suurin syy koulun lopettamiseen.

Noina vuosina Leena kasvoi nopeasti. Hänen ryhtinsä huononi - saattoiko se johtua siitä, että hän ei olisi halunnut erottua muita ikäisiään pitempänä. - Oltiinko hänelle uudessa koulussa sanottu jotain hänen ryhdistään vai kokiko hän, että hänellä oli muista poikkeavat vaatteet? Meillä oli kyllä aina erittäin nätit vaatteet, mutta oliko kirkonkylän neideillä erilainen "muoti"? Joka tapauksessa hän oli ilmoittanut yhdeksi syyksi sen, että hänellä ei ollut päälle sopivia vaatteita. Toinen syy oli, että koulussa oli tulossa laulukoe, johon hän ei missään tapauksessa aikonut osallistua.

Tämä taisi olla ensimmäinen iso ristiriita pienessä perheessämme.

Leena palasi omaan kouluumme ja elämä jatkui näennäisesti ennallaan. Mutta hänen elämänsä radassa oli yksi vaihde peruuttamattomasti raksahtanut toiseksi.

Ja miksi minä nyt tässä tästä kerron AAMULAULU-otsikon alla? - Siksi, että tämä on ehdottomasti ensimmäinen aamuihin todistettavasti liittyvä muisto elämässäni. Vaikka kuinka olen kaivellut muistiani, en muista yhtään heräämistä, aamiaisen syöntiä, pukeutumista, pihan yli juoksua koulutovereiden luo, syntymäpäiväaamua, en mitään.

Onko sinulla aamumuistoja varhaisesta lapsuudestasi?

(Olen taas hukannut valokuviani. Kun olen ne löytänyt, aion lisätä kuvia taloista, joissa olen asunut ja joissa olen varhaisessa lapsuudessani herännyt uusiin aamuihin.)

Kevät löysi käteni ja käy nyt rinnallain."

(Runoilija noin on sanonut. - Minä en ole lähtenyt mihinkään; varsinkaan yksin en tässä vaiheessa ole menossa Cittaria kauemmas. Mutta se täsmää, että kevät on löytänyt minun kamerakäteni kuljettaen sitä - ja käden varressa olevaa minua - kohteesta toiseen. - Tässä vaiheessa tahdonkin palauttaa kaikkien mieleen, että vielä vuosi sitten kameralla ei ollut mitään tekemistä käteni kanssa. Siis valokuvausportin olen avannut pysyvästi ja näkyvästi.)

Ensin oli Pääsiäinen.

PÄÄSIÄISAKKA AGNES seinälle kiinnitettynä noitapallonsa ja noitavalojensa kanssa. Liekö jotain noitakidutusta tämä tällainen, mutta näin se nyt meillä menee.

PÄÄSIÄISLILJAT ja ENKELI, joka miettii, ettei minun tarvitsisi. Minua kuitenkin mietityttää, milloin istutan uudet koristeangervot tuohon välikköön. Multa pitää kyllä vaihtaa, ei ne muuten jaksa olla koristeellisia.

Nämä ne silloin Pääsiäisen tienoilla olivat välillä lumen peitossakin, mutta virkosivat, kun aamun sanomalehteä hakiessa muisti luoda niihin lämpimän katseen.

Tämän FAFFA järjesteli ja filmasi sekä lähetti EMMAlle. - Tämän kohdalla minun on sitten muistettava olla ajattelematta oikeitten pääsiäistipujen kohtaloa.

Tästä syntymäpäivälahjaksi saamastani korista on muotoutunut vuodenaikakorini. Tähän olen ihan luontojaan jonkin juhlan lähestyessä alkanut kerätä siihen liittyvää rekvisiittaa. - Tätä kirjoittaessani tämän korin ja sen takana olevan vitriinikaapin sekä vierellä olevan ikkunan tiimoilta yhdistyy kolme vuodenaikaa: Ikkunassa on kesäkukkaiset verhot, kaapissa joulu ja korissa vielä pääsiäiskoristeet.

Tämäkin vie opitusti ajatukset Pääsiäiseen, vaikka minulla se on vain siksi, että olen perinyt sen äidiltä.

Kaikenlaista kevääseen liittyvää on ehtinyt tapahtua. - KIKIT kävivät tuomassa kevään huvilalle. Kevään tapahtumiin on luettava sekin, että olen ilmeisesti kadottanut kaikki sieltä ottamani kuvat. Jostain ne kaivan esille. Palautan vaikka taas kerran koko roskakorin sisällön tänne - taas kerran.

PETERIT kävivät Vaasassa - enkä löydä niitäkään kuvia mistään. Siis kevät täynnä minulle luontaisia tapahtumia.

REMONTTI oli, mutta niitä kuvia - jotka siis OVAT tallella - en ainakaan tähän laita.

TUNNISTAMATON VATSATAUTI oli ja on vieläkin kevättäni sävyttämässä.

Tänään sitten kävin pihamaalla kuvaamassa kevään edistymistä. Ja ainakin äsken ne kuvat olivat tallella.

KROOKUKSET, jotka jo nyt lopettavat kukkimistaan. Olivat kukassa jo ennen lumien sulamista (jos oli mitään lunta ennen keväällä satanutta, en muista).

Edellisten vuosien pääsiäisliljojen JÄLKELÄISIÄ, jotka minejä, koska niiden sipulit jäivät aikoinaan istuttamatta multaan. Kasvit ilmeisesti omatoimisesti etsivät juurillaan voimaa jostain ja kukkivat nyt ministi.

Pienin KARVIAISMARJAPENSAS, joka myös aikanaan jäi varsinaisesti laittamatta multaan, mutta joka silti nyt elää ja kasvaa. - Nämä itse itsensä kasvuun hoitaneet, laiminlyödyt ja syrjityt ovat minulle erityisen tärkeitä. Olen jonkin verran parantanut niiden elinoloja, mutta olen myös kunnioittanut niiden omatoimisuutta.

Näitä LUMILILJOJA (?) - korjatkoon se ken muistaa oikean nimen - on levinnyt ympäri pihaa, kaikkien puskien alle silmää sulostuttamaan.

Huomenna jos säät sallivat, korjaan kevään 1. RAPARPERIsadon. Ne ähristävät esille vadelmapensaiden kanssa elintilasta taistellen.

Valkokukkainen SYREENIPUSKA, joka on yhtä vanha täällä pihalla kuin mekin. Mummu toi Björklundin Lempiltä pienen juurakon, joka istutettiin talon nurkalle. Ei meillä ollut ruokamultaakaan sille antaa. Piha oli täytemaalla nostettu suosta, lisäksi oli tuotu Wärtsilän "mustaa muraa". - Monen vuoden ajan syreeni pohdiskeli, että ollako vai eikö olla. Jostain se sitten alkoi saada voimaa kasvaa. Se on nyt iso äitipensas, josta on irrotettu monia, monia jälkeläisiä ympäri pihaa.

Kun muut komeampinimiset pensaat vasta haukotellen kiskottelevat heräämistään talviunesta, niin tämä KOIVUANGERVO on jo räväyttänyt auki lehtensä, jotka ovat sydäntä särkevän kauniin- ja herkänvihreät. Näitä kevään ensimmäisiä vihreyksiä kelpaisi maailman kaikkien kansojen tulla ihailemaan vähintäänki yhtä suurella syyllä kuin Japanin kirsikkapuiden kukintoja.

Nämä KETUNLEIVÄT leviävät BROSANS HÄCKin - joka siis on luvatta meidän tonttimme puolella - juurella sankoin joukoin.

ORMÖGON (?) Miksi kaikilla asioilla pitää olla nimi? Kysyy hän, joka vielä muistaa omansa, mutta ei paljon muuta. K-KOMMENTOIJA SANOI TÄMÄN OLEVAN KEVÄTKAIHONKUKKA.

Ja ORVOKIT ja orvokit, minun kaimani.

Varjonpuolella olevalla syreenillä on vasta pienet pullukkaiset lehtisilmut. Mutta kyllä se siitä.

"Niin tulit taas KEVÄT valkoisin aamuin ja illoin..." (Siis valoa, valoa tarkoittaen - EI valkoista lunta! PLIIS!)