Jokaisen vuosikymmenen vuosi 4 on henkilökohtainen muisteluvuoteni.

1944 synnyin enkä muistellut mitään, itkin vain särkyä rikkoutuneissa korvissani ja surullista äitiäni.

(Tässä sitä surua ei näy, mutta kyllä se taisi äidissä olla kaikkeen koko ajan sekottuneena ihan loppuun asti.)

 

1954 jätin itselleni tärkeät (vähäisethän ne kaikilla siihen aikaan olivat) leikkikalut kavereilleni, kun muutimme pois synnyinpaikkakunnalta Pietarsaareen.

(Tämä ei ole Pietarsaari, mutta Mässkär oli alusta asti kuvioissa retkipaikkanamme.)

 

1964 pääsin ylioppilaaksi ja koirani piilotti tossuni Erikin huvilan pihalle hiekkaan, jolloin "löysimme" toisemme.

(En osaa kääntää tätä!)

 

1974 muutimme nykyiseen kotiimme.

(Silloin oli päivä ennen vapunaattoa, joten lunta ei ollut kuin varjoisissa paikoissa. Mutta talo oli suht. tämännäköinen.)

1974 tapahtunut kuolemaan johtanut ampumistapaus työssä romahdutti joiksikin vuosiksi uskoni elämään ja myös terveyteni.

1984 puhkesi Meniéren tauti rajuine kiertohuimauksineen ja kuulon lopullisine alenemisineen 40 vuotta sitten räjähtäneessä korvassani.

Mutta sitten tulee vapunaatto 1994. Sitä nimenomaista keinua ei enää ole, mutta se oli suurinpiirtein tässä. Ja metsä on sen takana.

Oli kolea, mutta lumeton vapunaatto. Kevättalvesta meidän pihallamme ollut keskenkasvuinen kissa oli vihdoin löytänyt takaisin omaan kotiinsa. Noin ajattelin, kun oli mennyt joitain aikoja, jolloin kissaa ei meillä ollut näkynyt. Istuin puutarhakeinussa paksuun takkiin pynttäytyneenä. En muista varmasti, mutta oletan, että lauloin siinä kevätlauluja, niinkuin tapanani on keväisin ulkona istuessani. Erik oli mennyt Johanssonin veneverstaalle hakemaan jotain, mitä tarvittiin purjeveneemme keväthuollossa. Hän viipyi kauan. Kissat nukkuivat sisällä.

(Uusi kappale, koska nyt vihdoin pääsemme asiaan!)

Yhtäkkiä kuulin kovaa, surkeaa naukumista. Sitten näin takaani metsästä juoksevan kissan. Se juoksi koko matkan kuin hädässä ja hyppäsi suoraan syliini keinussa. Ei siis kiehnännyt jaloissa, kuten se oli tehnyt aikaisemmin, vaan syöksyi suoraan syliini. Se alkoi kehrätä kovalla äänellä (myöhemmin sain oppia ymmärtämään, että se kehräsi silloin, kun se pelkäsi) ja samalla tarpoi tassuillaan takkini rinnusta.

Ja mitä tein minä? Aloin itkeä. Itkin (ja itken nyt tätä kirjoittaessanikin - kylläkin hiljaa) syvältä repien ja ääneen nyyhkyttäen. Monien viikkojen hätä kissan puolesta purkautui itkuna. Olin uskonut kaikkia järkeviä, jotka olivat vakuuttaneet, että vieraita kissoja ei saa huomioida. Että se on se ainoa oikea tapa, jos ajattelee kissan parasta. Kristina oli koko kevään ajan ollut ainoa, joka toisteli minulle puhelimessa, että "ottakaa se kissa teille". Nyt päätin sen kummemmin sitä miettimättä, että nyt tämän rassukan ei enää tarvitse etsiä kotia. Nyt sillä on koti, sanoipa kuka tahansa mitä tahansa.

Vähitellen rauhotuimme molemmat. Minä hain kissalle ruokaa sisältä. Se söi ahmimalla sekä kissanruokaa että jälkiruuaksi vappumunkkeja. Ja sitten se taas pääsi syliin nukkumaan. Siinä se oli, kun Erik vihdoin tuli kotiin. Kysyin: "Va tänker du om namnet Otto? Ja tycker att de sku passa, då han valde/tog oss till sitt hem."  Oton ottaminen meille oli sitä myöten selvä.

Otto, oma Otto.

(Tämä oli toinen alku.)