Tämä on tarina, jolla olisi monta alkua, monta keskikohtaa, mutta vain yksi loppu.

Tämä on tarina kodittomuudesta, kodista, hädästä, huolenpidosta, itkusta, onnesta, rajoista ja rajattomuudesta.

Tämä on yhden kissanelämän kokoinen tarina, mutta myös paljon muuta.

En vain tiedä, mistä sen alkaisin

Tässä on yksi mahdollinen alku.

Oli kevättalvi vuonna 1994. Lumi vain jökötti paikoillaan. Aurinko yritti sulattaa sitä pikaisilla käynneillään, mutta yöpakkanen jäädytti lumen pinnan ja toisena päivänä sitten satoi uutta lunta hankiaisen päälle.

Meillä oli alle vuoden ikäiset kissapojat - Johan ja Einar. Ne tekivät jo pidempiäkin tiedustelumatkoja pakkasesta huolimatta.

Melkein ei enää muistanut, että ne vielä loppukesästä uskalsivat olla ulkona vain puutarhakeinussa jalkojeni vieressä. Tai sitten ne häntä hirmuisesti tutisten seikkailivat muutaman metrin matkan keinusta takaportaille. Matkan varrella kun oli monta korkeaa heinää, piharatamon törrötys-kukkaa ja kärpäset sekä karmaisevat perhoset törmäilivät ilmassa. Mutta nyt jo siis maailma oli valloitettu. Ne pyydystivät lajinsa mukaisesti  pikkuhiiriä ja toivat niitä saaliina takaportaille. Einar ei hiiriään tappanut, vaan useimmat niistä voitiin päästää takaisin luontoon, kunhan Erik ensin oli tarkastanut niiden terveydentilan. Vammautuneille annettiin armokuolema ja polttohautaus pannuhuoneessa. 

Talvi alkaa olla menettänyt suurimman mahtinsa silloin, kun iltapäivän aurinko ylettää takaportaillemme ennen metsän taakse piiloutumistaan. Niinä päivinä Erik menee auringon lämmittään varastohuoneen oviaukkoon fikasailemaan jotain ja minä useinkin pynttäydyn aurinkoisimpaan nurkkaan istumaan ja lukemaan.

Yhtenä tuollaisena iltapäivänä (luin silloin Henning Mankelin Den vita lejoninnania), kun nostin katseeni kirjasta, näin että meillä olikin kolme kissaa kahden sijasta. Pojat olivat tuoneet mukanaan suunnilleen omanikäisensä näköisen valko-, harmaa-, mustakirjavaisen kissan Vieras kissa tuli minun jalkoihini ja Erikin luo ja ihan selvästi olisi halunnut, että olisimme silittäneet sitä. Mutta meitähän opetetaan, että vieraita kissoja ei pidä hoitaa tai syöttää, etteivät unohtaisi, missä niiden oma koti on. Me emme siis reagoineet siihen mitenkään. Omat kissamme olivat ihan oikeasti ymmällään tilanteesta. Kissa olisi mielellään seurannut meitä sisälle, nälkäkin sillä taisi olla.

Se kävi välillä olemassa jossain muualla, mutta enimmäkseen se oli meidän pihassamme. Joinain päivinä näin, että Einar vei pyydystämänsä hiiren vieraan kissan eteen sille syötäväksi. Joka kerran, kun katsoin ikkunasta takapihalle, näin sen siellä odottamassa. Joka kerran kun olimme ulkona, se tuli luoksemme.

Minun oli hirveän paha olla.