jUHANNUSAATTO.

Aamulla lippu salkoon hyttysten pureutuessa vielä vuodelämpimiin käsivarsiini. Sanomalehtien lukua tietäen, että moneen aamuun ei tule minkään maakunnan lehtiä aamiaispöytää kruunaamaan. Mitälie edestakaisin kävelyä huushollissa jotain etsien, jotain hukaten. Siihen asti, että oli aika aloittaa aaton lounaan valmistus. Nostin pakastimesta meille täytekakkupalaset iltäpäiväkahveille. Pesin perunoita ja porkkanoita, keitin kananmunia, asettelin sillejä esille, mansikoita ja mesimarjalikööriä jälkiruuaksi jne. Jne.

Mitä tällä kaikella on Nuottiviivaston kanssa tekemistä, voi tarkkaavainen tuntematon lukijani ajatella.

Niinpä. Nuottiviivastonhan sanotaan olevan ne viisi viivaa, jotka muodostavat nuottikirjoituksen perustan. Ja juhannusaatto toisaalta on juhannusaatto.

No. Okei. Ajattelepa vaikka itsekin. Eikö vain olekin niin, että  jos porautuu asian ytimeen ja määrittelee itselleen nuo kaksi mainittua asiaa, niin huomaa väistämättä niiden välisen yhteneväisyyden.  Juhannusaattoa voi pitää yhtenä vuoden nuottiviivana. Ja juhannusaaton lipunnosto on yksi tapojen nuottiviiva, ja tästä kaikesta kirjoittaminen on yksi minun elämäni nuottiviivoista. Ja niinpä edelleen.

Tällä Tellus-planeetalla kun kaikki on aina toistuvaa ja kertautuvaa pienestä isoon, aina-aina. Niinpä tässäkin asiassa voimme vain todeta, että me - kuten nuotitkin - tarvitsemme viivastoa, muuten suistuisimme jonnekin löytämättömiin. Emme tietäisi, minne palata, kun emme tietäisi, mistä lähdimme. Miltä viivalta ja millä etäisyydellä. Ja meistä kuuluisi kakofonisia nuotittomia ääniä kaikenaikaa viivattomina poukkoillessamma.

 

 

Kun nyt olemme ajatelleet tätä musiikillista termiä juhannusaattoon sovellettuna, niin voimme koko loppuelämämme ajan suhtautua siihen kuin hyvään ystäväämme. Ja aina sopivan tauon tullen siunata sen olemassoloa elämämme vakauttajana.