Quasi niente on musiikkitermeistä minulle kaikkein omin. Tai PPP, joka on potensoitu PP. Pidän kuitenkin enemmän tästä 'quasi niente'stä, koska sitä voi soveltaa laajemmin elämän tilanteisiin.

Quasi niente tarkoittaa suoraan käännettynä 'miltei ei mitään'. Ja musiikissa se siis tarkoittaa maksimaalisen vähäistä ääntä. Potensoitu PP on yhtä kuin Äärimmäisen hiljaa.

Alanpa nyt soveltaa tätä termiä omaan elämääni, alkuun vaikka ihan sen varsinaisessa merkityksessä - äänen voimakkuudessa.

Ennenkuin minusta tuli Quasi niente-Maija, ihan elämäni alussa , olemassaoloani vallitsikin Piangendo- = Itkien-tila. Itkettyäni turhaan joitain päiviä/viikkoja kipu hellitti ja muutuin kenenkään sitä huomaamatta stereosta monoksi ja ääniä tuli tietoisuuteeni pianosti, hiljaa.

Vuosien mittaan äänet vaimenivat milloin mistäkin syystä - elämään oli tullut pianissmo-kausi. Ja nyt ollaan jo viimeistä edeltävässä vaiheessa, piano pianissimossa, quasi nientessä.

Alituisesti monokorva esillä, katse lukemassa puhujan huulilta. Ja silti - quasi niente.

En siis tiedä mitään muunlaisesta olemisesta äänien suhteen. Pidän päivisin mono-korvassani kuulokojetta, joka selkeyttää kuulemiani ääniä ja jonkin verran voimistaa niitä (Meniéren taudin takia äänet eivät saa tulla liian voimakkaina, koska silloin ne aiheuttavat pahaa kiertohuimausta). Illalla riisun kojeen korvastani samallalailla kuin muutenkin riisuudun nukkumaan menoa varten. Ihana, pehmeä hiljaisuus rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Onhan se minun oikea olotilani. Enemmän ääniä tunnen tarvitsevani lähinnä vain pysytäkseni sosiaaliseen kanssakäymiseen normaalien ihmisten kanssa.

Pidän pienestä elämästä, jossa vallalla ovat aidot asiat, joita on niin vähän, että ehdin tajuta niitä. Elämäni aikana olen yrittänyt tehdä työni ja toimia siten, että jossain olisi aina joku luotettava, joka voi puolestani vaikuttaa isoihin asioihin oikeaksi kokemallani tavalla. Maija ja ääni periaatteella siis. Quasi niente - miltei ei mitään, mutta kaikki tarpeellinen mahdollisimman kauniisti.

 

Tämän kesän varsinainen juhannusmatkammekin (23.-24.6.2015) oli 'miltei ei mitään', mutta silti nautittava. Oli soveliaan lyhyt automatka, jolle siunautui ennennäkemättömän tehokas tietyö-nainen. Oli ihanaa sadetta, tunnelmallinen ravintolaillallinen, rantakävely ennenkokemattomilla lankkupoluilla sateen ja tuulen riepoessa ympärillä, kalastajakylä, luontopolku, jolla tapasin sukulaisiani ja jossa hyttyset meinasivat syödä meidät suihinsa. Kuvat kertovat enemmän kuin miljoona sanaa.

Saatiin lupa kuvata ja käyttää sitä.

Melkein perillä 1. etapissa.

Oma tötterö oli onni, sillä ruokapaikkaa ei löytynyt. Mutta erittäin mukava katiskatar grillaili meille makkarat ym.

Kuljimme kuin Hannu ja Kerttu luontopolulla. Evästeinä ei ollut muruja, vaan pieniä valkoista maalia kulmilleen saaneita kiviä. Hannun sateenvarjo toimi myös hyttyskarkoittimena.

Minulla ei ollutkaan kuvaa Kevätpiiposta, mutta tämä sukulainen tuli onneksi ikuistetuksi. (Kerttu = Maija o.s. Piippo).

Toisesta matkakohteestamme - Kalajoelta - minulla on vain nämä kuvat.

"Regnet det bara öser ner..."

 

 

Quasi niente, miltei ei mitään, mutta silti niin mukava muisto.

 

 

(Jos vielä oppisin käsittelemään näitä kuvia pienemmiksi ja siirtelemään niitä täällä tekstin viereen jne, niin ...)