ELÄMÄNI ILMAN SORDINOA - TAAS KERRAN

siis että miten tämä musiikillinen termi toimii minun elämässäni - että miten käy vaimentamatonta elämää elävälle allt som oftast

3.7. perjantai,

jolloin ruohikko oli - ihme ja kumma - niin kuiva, että sen saattoi leikata. Sen kimppuun minä tontin itäosassa ja aviomies läntisessä. Minä kaksi tuntia (mies 3) auringossa, lämpötilan ollessa n. 25 plussaa. Vähän heikotti. Vesisaavissa ihanasti sadevettä, jossa pulikoin itseni puhtaaksi.

Ruuaksi tupla-annos lohirisottoa ja litra mansikoita.

Kuudeksi saunaan tuttavien superihanalla mökkirannalla. Aurinko porotteli takaraivoon taukoamatta. Saunassa olin tuskin ehtinyt kokeilla akustiikan toimivuutta laulaen "Anna mulle tähtitaivas..." (niillä oli saunankatossa  spottivalot) kun mies jo potki alas lauteilta: "så att jag inte behöver köra dej till sjukhuset i natt för hjärtat."  Juotiin ja syötiin sitä, mitä saunailloissa tavataan. Join myös kuplavettä, josta kyllä tiesin mahani erityisesti loukkaantuvan, mutta ajattelin, että "kai sitä nyt edes joskus voi juoda". Ja illan päätteeksi join vielä isäntäväen mieliksi nuotiossa keitettyä pannukahvia mustana, vaikka se oli hirveän vahvaa.

Kotiintultua maha jämähti huonovointiseksi, tuskanhikeä, heikotusta. LevottomatJalat kramppasivat. Meniére rämppäsi ja humisutti sisäkorvaani kiertohuimaavasti. Päätä särki.

Ämpäri sylissä pöntöllä istuen oksensin miljoona litraa ja ripuloin toiset miljoona alas pönttöön. Olo muuttui siltä osin paremmaksi, mutta oksennuksen voimakkuus käynnisti agressiivisen värinän sydämessä.

Sairaalaan EnsiApuun. Hengitys vain lyhyitä läähätyksiä, hirveä olo. Ensin pelkäsin, että kuolen ja sitten tilanteen edetessä pelkäsin, että en kuolekaan. Tuntui, että en pysyt olemaan olemassa enää hetkeäkään.

Lääkitys. Osastolle. Rytmi kääntyi 4 tunnin kuluttua. En uskaltanut nukkua, kun pelkäsin kaiken alkavan uudestaan.

Tavallisen ihmisen silmään ei tuossa päivässä liene mitään kohtuuttomuutta. Mutta ihminen, jolla on nahkansa alla asumassa HulluKapellimestari Sinus-solmukkeessa, Migrén päässä ja Meniére sisäkorvan simpukassa, jalat hurahtaneet levottomiksi ja suolisto ärtynyt Keliakiassa ja muutenkin vain, ei voi sallia itselleen edellä mainittuja hurvitteluja.

Parin päivän päästä kotiin, minne pelko ja vieraudentunne seurasivat minua.

Nyt lähimpänä tehtävänä yrittää taas kerran rakentaa itselleen usko elämään ja arkipäivään.

Ja muistaa, että Sordino ja Dämpfer ovat tarpeen vähintäänkin yhtä paljon elämässä kuin musiikissakin.

 

(Sairaalasta tullessani pysähdyin poimimaan tien varresta nämä kissankellot.)