Aina joskus aamuisin Otto sai ihan yksin olla meidän kanssamme sängyllä ilman että Veljekset tulivat häiriköimään Oton pois. Kaikista yrityksistäni huolimatta kissat nimittäin olivat määrittelleet heti alkuun oman rangijärjestyksensä: ensin oli Eikkari, sitten Nooan ja sitten vasta Otten. "Otto on ihan yhtälailla kotonaan täällä kuin tekin" ja "Itsehän te Oton tänne kuljetitte, jos ihan tarkkoja ollaan" ja "Vuoronperään olisitte parhailla paikoilla" jne. Otto alistui kissojen taholta tulleeseen kohteluun. Me puolestamme hellimme kaikkia yhtä paljon. Veljekset riehaantuivat usein painimaan keskenään ja heittääntyivät leikkimään milloin milläkin. Mutta Otto ei leikkinyt eikä painhinut. Koko elämänsä ajan se kulki totisena. Sylissäkin olostaan nauttiessaan se ei ollut pehmeä hyrisevä pallo kuten toiset, vaan se oli jotenkin jännittyneen oloinen. Sanoin sille usein, että "Otto, sun elämä oli alussa niin kovaa, että sulla ei ikinä tainnut olla tilaisuutta oppia leikkimään".

Lähes aina aamuisin harjoittelen sormivoimisteluna viittomia. Se kiinnosti Ottoa kovasti. Se seurasi sormiani, liikutteli korviaan. Aina muiden viitottujen sanojen väliin viitoin sen nimen sanoen: "Mutta O-T-T-O" Ja se tunnisti sen.

Tässä eräs muisto monien vuosien takaa ajalta, jolloin Meniére mellasti hurjana sisäkorvassani raunioittaen kuuloani:

Olin yrittänyt edellisenä päivänä kuunnella musiikkia elokuvasta 'Veronikan kaksoiselämä'. Ajattelin, että sen kuuntelu voisi onnistua, kun siinä lauletaan ja soitetaan korkealta. Matalat äänethän eniten rikkoutuvat ja häviävät. Mutta ei. En tunnistanut yhtäkään säveltä. Korkeimmatkin kohdat särisivät ja jopa katkeilivat kuin äänensäätimessä olisi ollut jotain vikaa. Petyin niin raskaasti, että aloin itkeä. Olin istunut polvillani soittimen ääressä, kun olin yrittänyt turhaan säädellä ääntä edes jotenkin sopivaksi. Painuin polvieni päälle, pää käsien päällä lattialla. Ajattelin, että minulla on oikeus itkeä tälle asialle.  Yhtäkkiä Otto hypähti hartioilleni vieressä olevalta pianotuolilta, missä se oli oleillut. Se alkoi tramppailla kissantassuillaan yläselkääni kuuden kilon painoisesti. Luoja, että se tuntui ihanalta edellisen yön kovan päänsäryn jännittämällä niskallani. Itku loppui siihen. Toivoin, ettei Otto lähtisi hartioiltani koko päivänä. Sitten koko tilanne alkoi naurattaa minua hysteerisesti ja Otto häiriintyi ja hyppäsi pois. Harmi!