...kirkasta vanaa

Johan ja Einar peräkanaa."

(K kommentoijan ihana sovitelma Lauri Viidan runosta tätä tarkoitusta varten. Sen tahdissa vielä muistelen veljeksiä.)

Aikuisina ne eivät kulkeneet peräkanaa. Johan meni ulos etuovesta ja suunnisti suoraapäätä Nymaneille. Vaikka Nymannin nainen sanoi sille varmaan aina, että "laga dej jaan, kattraati", niin se ei Johania haitannut. Sinne se meni ja merkkasi (siis, se on väärä luulo, etteivätkö muka leikatutkin kissat merkkaa reviirejään!) kuusiaidan, talon nurkat, puskat ja puut. Ja kuka tietää, vaikka lienee merkannut Nymannin naisenkin vaivihkaa.

Eikkari meni takaovesta pohjoisenpuoleiseen metsään (sinne, missä nykyään sijaitsee Mustikkatie). Sen kulkemiset jäivät meiltä salaisiksi. Olisiko mennyt metsän läpi tsekkailemaan salaa Widjeskogin karmaisevaa slagsbultti-kissaa. Se oli antanut selkään meidän pojille ihan niiden pentuiästä asti. Eikkari oli pelkkä vauva vielä, kun Widjeskogin kissa syöksyi ensi kertaa sen päälle niin, että se putosi ojaan umpisukkeluksiin.

Mutta ihan alkuun, kun ne oleilivat vielä pelkästään sisällä, ne todellakin kulkivat peräkanaa - Johan taitavasti edellä ja Eikkari miten kuten perässä. Kun Johan suoritti mahtavan kierrehypyn sohvalta keinutuolin seluspienojen välistä tuoliin ja Eikkari yritti samaa, niin se takuu varmasti kolahti tuoliin ja putosi lattialle. Minä sanoin jo silloin, että sillä on vikaa näössä.

"Siellä ne jollakin planeetalla

puutarhakeinussa luumupuun alla..."

Niiden ensimmäinen kosketuskohta ulkomaailmaan oli meidän puutarhakeinu luumupuun alla. (Ihan kuten Otonkin ensimmäinen kosketuskohta kotiin pääsylle, se samainen keinu.) Minä istuin keinussa ja pojat nukkuivat jalkojeni vieressä jonkin pyyhkeen tms. alla, ettei auronko häiritsisi niitä. Kun ne heräsivät ja alkoivat nujakoida keskenään, saattoi käydä niin, että ne putosivat maahan ihmettelemään ruohonkortta tai siihen osunutta muurahaista tai hyttystä. Noista ajoista meillä on lukemattomia ihania kuvia, joita vain ei ole siirretty koneelle, että voisin käyttää niitä tässä.

"...viipyvät ääneti nuoruuden muistoissa..."

Vuonna 1993 elettiin meidän perheessä vaikeita aikoja. Kristinalla oli raskasta yksin Helsingissä. Minä olin vielä tosi huonossa kunnossa, vaikka olin jo saanut levätä työstä yli vuoden. Erik yritti pitää kiinni omasta arjestaan kaiken keskellä. Minusta tuntui voimattomalta. Tuntui, että ei itse voinut parantaa mitään olosuhdetta vaikka kuinka yritti. Yksi syy kissojen hankinnalle olikin se, että ajattelin hankkia taloomme jotain iloa, myönteistä olemista. Ja ajttelin, että pidän huolen siitä, että niillä on viimeisen päälle onnellinen ja hyvä olla.

Pitkään aikaan emme olleet voineet nauraa ja olla yhtä onnellisia kuin tuona kesänä 1993, kun Johan ja Einar muuttivat meille. Toivottavasti niidenkin nuoruuden muistot olivat hyviä.

"...ja linnut, linnut ne helää."